Tässä himpun verran henkilöhistoriaani:

1. Lapsuuteni, nuoruuteni, kouluvuodet

Synnyin sodanjälkeiseen Suomeen rospuuttoaikaan joulun alla 1946 isoäitini kamarissa; en siis ole mikään laitos- jos en saunalapsikaan. Olin vilkas ja puhelias pikkumies. Elin karjalaisen suvun keskellä syrjäisellä maatilalla Lummennejärven Salon saaressa Kuhmoisten ja Padasjoen rajalla viisivuotiaaksi asti ja opin kahden isomman sisaruksen olemassaolosta huolimatta ilmeisen pikkuvanhaksi. Poismuuttoomme saakka puhuin karjalan murretta, mutta sittemmin keskipohjalaisen isän läsnäolo ja pohjoishämäläisen ympäristön paine alkoivat vaikuttaa, kunnes minusta tuli eräänlaisen muovikielen käyttelijä, neutraalin puhunnan mies, joskin osaan yhä matkia hyvin uskottavasti Kannaksen Valkjärven murretta, usottaks työ jot asja on silviisii? Opin lukemaan pari kuukautta ennen nelivuotispäivääni, lähinnä Etelä-Suomen Sanomista. Sain samana jouluna lahjaksi ensimmäisen kirjani (Martti Haavio: Onnen tupa), jonka osasin tapaninpäivänä naapuriin vieraisille mennessäni ulkoa kannesta kanteen.

Kouluun menin ja koulua kävin mielelläni; välillä minulla olisi ollut ekaluokan äidinkielen tunneilla varmasti tylsää, mutta ymmärtäväinen pedagogi Meri Maria Weissell antoi tutkiskeltavakseni erinäistä oheisluettavaa. Koska olin pieni, hintelä (joskin pirullisen sisukas) ja syntynyt loppuvuodesta, äiti päästi minut oppikouluun vasta viidenneltä luokalta. Asuimme puolentoista peninkulman päässä kirkonkylästä ja jouduin siksi oleilemaan vanhimman sisareni kanssa kahden ensimmäisen luokan ajan viikot kirkolla kortteeripaikoissa, mikä oli sangen yleinen järjestely tuohon aikaan. Oppikoulussa menestyin aluksi hyvin, mutta sittemmin taso laski erilaisten opintoja häiritsevien harrastetekijöiden takia kuin lehmän häntä, ja päätin keskikoulun massoihin hautautuneena, keskiarvo lienee ollut n. 7,6. Lukioon meno oli kuitenkin itsestäänselvyys. Tässä vaiheessa olimme jo muuttaneet kirkonkylän liepeille, osaksi varmaan siksi, jotta toiseksi nuorin sisareni olisi säästynyt liian pitkältä oppikoulumatkalta.

Lukiossa menestykseni vaihteli; usein tärkeämpää kuin opiskelu olivat urheilu, kulttuuririennot ja kylillä luuhaaminen. Selviydyin seitsemänteen luokkaan asti miten kuten, mutta sitten sain kolme nelosta ja jäin luokalleni. Aluksi vanhempani olivat sitä mieltä, että kun en kerran halunnut olla lukumiehiä, joutaisin hakeutumaan muille maille markkinoille, mutta lopulta sain armon käydä seitsemäs uudelleen. Suoriuduin kahdeksannelle, ja kun satutin sopivasti koripallopelin tuoksinassa marraskuussa nilkkani ja jouduin pitkälle sairauslomalle enkä päässyt muiden veitikoiden kanssa kylille sauhuamaan, täytin aikani opiskelulla. Onnistuin kirimään kirjoituksiin mennessä niin hyvin, että kahmin kolme laudaturia (reaalin L:stä puuttui 3 pistettä) ja sain yleisarvosanan laudatur. Rehtori Ester Uotila, joka oli pitkin matkaa lukiossa motkottanut minulle liiallisesta teinikunnan parissa huseeraamisesta ja ylettömästä urheiluhulluudestani ja yrittänyt saada jopa minut luopumaan "mielettömästä kuuden aineen kirjoittamisesta", oli päättäjäisten aikoihin niin hyvää pataa niin hyvää pataa ja kehui sinisen samettipukuni ja drastisesti lyhentyneen tukkani maasta taivaaseen. No, olen ylen onnellinen, että sain häntä sillä kurin ilahduttaa, ja valitsin jopa yhdeksi aineekseni yliopistossa hänen esimerkistään yleisen historian. Äidinkielestä (aihe oli Moderni lyriikka!) kirjoitin "hautajaislaudaturin" (l++), mikä oli hyvin ratkaisevassa määrin äidinkielenopettajani, yleisesti ankarana pidetyn, toki vaativan mutta myös innoittavan Eila Alitalon ansiota. (Lauseenjäsennystehtävien yhteydessä hänellä oli tapana patistella: "Kysykää! Kysykää! Jokainen järkevä suomalainen kysyy!")

En älynnyt hölmöyttäni keskeyttää asevelvollisuuden suorittamiseen anomaani lykkäystä ajoissa, ja kun en ollut myöskään hakeutunut mihinkään opiskelemaan, vietin 67/68 eräänlaisen tyhjäkäyntivuoden, jonka aikana tosin olin mm. pari viikkoa entisen kouluni matematiikan tuntiopettajan sijaisena (varsinainen lehtori, juoppo res.kapt., oli kuukahtanut kuoloon kesken tunnin), annoin yksityistunteja tyhmille maalaisjunttitytöille ja kirjoittelin ahkerasti, pääasiassa paikalliseen Kuhmoisten Sanomat -lehteen, jossa ehdin vuosina 1963-69 julkaista laskujeni mukaan kolmattasataa erilaista hengentuotetta, urheiluselostuksia, kirja-arvosteluja, musiikkijuttuja, lyhyitä novelleja ja vinon pinon runoja. Muistelen yhä lämmöllä päätoimittajaa, kunnallista moniottelijaa Emil Lättilää, suurta sponsoriani, joka maksoi älyttömän hyviä palkkioita eikä koskaan muuttanut tuotteistani pilkkuakaan, vaikka reuhupartaradikaalit jutelmani ja kokeilevat novellettini eivät varmasti aina käyneet rahdun vertaa hänen perikokoomuslaiseen pirtaansa. Käytin taitelijanimeä T. Mali, jonka monet luulivat olleen joku ulkopaikkakuntalainen "aikuinen avustaja", näin olen todistettavasti kuullut useasta suusta jälkeenpäin. Lähetin muuten talvella 1964 ajattelemattomuuksissani Karistolle laihahkon 55-liuskaisen runokokoelman, jota Erno Paasilinna ei palautuskirjeessään kummemmin vaivautunut edes kommentoimaan.

Mutta asiaan taas. Koska olin laulanut alle kouluikäisestä asti, koulujen kuusi- ja kevätjuhlissa jopa solistina (ennen äänenmurrosta) ja sittemmin oppikoulun kuorossa, olin kuin luontojaan joutunut mukaan perustamaan paikkakunnan ensimmäistä popbändiä, jonka nimi vakiintui lopulta muotoon Pulque Quintet. Esiinnyin laulusolistina; vaikka isäni oli ollut ennen sotia jopa puoliammattilaismuusikko (viulu ja harmonikka), en itse osannut soittaa kitaraa kyllin hyvin kelvatakseni edes komppikitaristiksi tai basistiksi. Bravuurimme "The House of the Rising Sun" säestys toki kulkee yhä tänään sutjakkaasti. Tamburiini käteeni sentään sopi hyvin. Kuvan kaveruksista taustalla vasemmalla komppia näppäävä Markku Kanerva menehtyi traagisesti juhannusjuhlinnoissa Päijänteellä 1977. Edessä mikrofonin ääressä soitaltava Reijo Kanerva päätyi Suomen Postin kautta näyttelijäksi Teatteri Jurkkaan ja sittemmin Rovaniemen kaupunginteatteriin. Takanani bassoa sormeileva Juha Karvonen on ollut vuosia sairauseläkkeellä niskarappeumastaan ja pysynyt uskollisena kotikonnulleen, mutta rumpali Laurellin Artsi, liikemiehen poika ja kylän verraton humu aikanaan, katosi jonnekin Tukholman sumuun 70-luvun alussa. Vietin vaimonsa kanssa lemmekkään yön Kuhmoisten leirintäalueen mökissä kesällä 74, mistä tässä vanhan kaverin suuntaan tuhannet häpeilevän pahoittelevat anteeksipyynnöt. Eipä vaineskaan, tarkemmin ajateltua.

Olin urheiluhullu. Harrastin lähes kaikkea mihin maalaisoloissa oli mahdollisuus yleisurheilusta ja hiihdosta jalka- ja koripalloon ja jääkiekkoon. Voitin useita kunnan ja koulun mestaruuksia, mutta pm-kisoihin en edes osallistunut. Ainoan kerran kun seura ilmoitti minut 110 ja 400 m:n aitajuoksuun, astuin kisojen alusviikolla kesätyöpaikallani rakennuksella jalkani naulaan enkä päässyt edes mukaan. Yleisesti elämässäni tuntuu sattuneen vastaavaa suorastaan liian kanssa. Vaikka taipumukseni (paljon hitaita soluja) selvästi viittaavat kestävyysjuoksuun (ks. viimeinen kuva), monipuolisuudestani kertoilee se, että hyppäsin korkeutta parhaimmillani kierähdystyylillä 2 senttiä yli oman pituuteni (176/178). Kuvan tyylinäyte Erä-Hämeen Teiniyhdistyksen kisoista Kuoreveden Hallin kentältä syksyllä 1965.

2. Armeija, opinnot, varhaiset työtoimet

Astuin armeijaan kesällä 1968. Palvelin Hämeenlinnassa maineikkaassa 4. ErVK:ssa, jonka radioviestittäjien antoennätys sinne mennessäni oli Lasse Mårtensonin nimissä. Pääsin sitä harmittavan lähelle mutta en koskaan yli, käsiala tosin kalle. Suoritin 1. luokan radioviestittäjätutkinnon. Komppania oli väärällään muusikoita, olletikin rumpaleita, onhan rytmitaju titaamisen ehdoton edellytys. Kävin aliupseerikoulun Riihimäellä, mutta en halunnut RUK:n talvikurssille Haminaan piuhakeloja kantamaan ja kieltäydyin, kun siihen Keinosen humaanistamisohjelman ansiosta oli mahdollisuus. Siitä hyvästä palasin komppaniaan korpraalina, vaikka olin ollut jo puolikurssin korppi, ja todistuksestani oli selvästi pyöristetty raapekumin voimin muutamia arvosanoja alaspäin. Vaan mukavaa oli komppaniassa "johtaa" oman ikäluokan titareita. Painoin armeijaan mennessäni 57 kiloa ja siviiliin palatessani 68, koska omatahtista veltohkoa kävelyä nopeampaa etenemistä ei viime kuukausina kukaan enää vaatinut. Sotilasarvoni on yhä alikersantti, passikin on hukkunut, ei toki poltettu. Pinnistellen muistan valtaosan morsemerkeistä. Ikimuistoisia armeijakamujani ovat mm. elokuvaohjaaja Raimo O. Niemi ("hullu mutta komeasti"), jonka tosin tunsin vanhastaan jo vuoden 1965 Teinipäiviltä Joensuusta, Suomen Kustannusyhdistyksen toimitusjohtaja Veikko Sonninen, Ruotsissa upean graafikon ja sarjakuvapiirtäjän uran tehnyt Markku "Veltto" Huovila ja lentopallossa maajoukkueen portteja 70-luvulla kolkutellut Isto Koivuniemi, joitakuita mainitakseni. Samaisen Suomen kasarmin vastapäisessä tykistön pytingissä harventeli aamukampaansa Kuju Hyttinen.

Opintoni JKL:n yliopistossa aloitin syksyllä 1969 suomen kieli pääaineena. Marssin - kuten moni muukin noihin aikoihin - radikaalien riveissä, mistä aiheutui se kiusa, ettei viron opettaja, armoitettu emigrantti Leho Võrk päästänyt minua läpi oman aineensa lopputentistä - "ellette vaihda seuraa". Jääräpää kun olin, suostuin vaihtamaan ainoastaan pääainetta ja suomen opintoni jäivät milteipä fonetiikan peruskurssin suorittamiseen. Kotimaisen kirjallisuuden cum lauden lopputentistä toki vetelin kotiin kunnialla erinomaiset tiedot. Tunnetuin samana syksynä opintonsa aloittaneista (joskin eri saralla) on ministeri Pekkarinen; Mauri muistaa aina moikata, kun kohtaamme Jyväskylässä, milloin pururadalla, milloin kansanjoukkojen keskuudessa. Muistan istuneeni kaikkien aikojen ensimmäisenä iltanani legendaarisessa Ilokivessä sattumalta samassa pöydässä nykyisen tamperelaisprofessorin Pertti Koistisen kanssa. Hyvä, Pertti! Huseerasin myös suuna päänä Ylioppilasteatterissa ja lauloin Jos Agit -yhtyeessä. Menin naimisiin, vanhempi tytär ilmoitti haluavansa tulla, ja jouduin hakeutumaan kesken opintojen työelämään, aluksi Scandia Kirjoille toimittamaan Urheilumme Kasvot -teossarjaa ja sittemmin opetustehtäviin, aluksi Toivakkaan, sen jälkeen Vääksyyn ja lopulta Lahteen, jossa suoritin myös kesäyliopisto-opintoina kasvatustieteen approbaturin. Ikimuistoisin opiskelutoverini siellä oli akateemikko-runoilija Risto Ahti: asuin edelleen kunnan virka-asunnossa Vääksyssä, jonne päätimme lähteä yhdessä muka valmistautumaan tenttiin. Puhuimme silti tuskin sanaakaan muusta kuin runoudesta, emme ainakaan kasvatustieteestä, kuuntelimme tuntikaupalla Vesijärven aaltojen sihahtelua rantahiekkaan emmekä nukkuneet silmän täyttä koko yönä. Risto pyörsi tenttipaikalla hermoherkkänä ovelta takaisin ja sanoi yrittävänsä uusintapäivänä uudemman kerran, itse onnistuin pysymään sen verran hereillä, että Heikuraisen Eikka joutui allekirjoittamaan hyvät tievot. Seuraavana kesänä en juuri lomaa pitänyt: olin suuren osan suvesta Majavaniemen kesäsiirtolassa Lummenenjärven rannalla (vesiteitse kolmen kilometrin päässä synnyinkodostani) apulaisjohtajana.

3. Ruotsiin ja takaisin

Pakenin alkysyksystä 1976 myös opettajantyöni raukkamaisesti jättäen liitoksissaan natisevasta avioliitosta Pohjanlahden poikki lännen kultamaille, joilla uursin vuosien saatossa kirjavan uran. Aloitin Forsmarkin atomivoimalatyömaalta, jolta parin kuukauden kuluttua siirrältäydyin turbiininkuorien hiojan ja salinlakaisijan luottotyötehtävistä Kiirunaan kotikielenopettajaksi. Se puuhastelu ei lastentarhatyylisenä oikein vastannut ambitiohuutoihini, joten hypähdin aikuiskasvattajan saappaisiin, joskin vain vuodeksi, taritsemaan ruotsin kieltä siirtolaisille. Sitten olin lyhyehkön aikaa Narvikin uuden maantien siltarakennuksella työmaatulkkina, vaan sillan OMP:n pojat valmistivat sutjakkaasti parissa kuukaudessa. Sen jälkeen pääsin ekonomi Curt Rambergin kanssa kunnan tasa-arvovaltuuskunnan alaisuuteen tutkimaan tasa-arvon toteutumista Kiirunassa. Ensimmäinen tutkimus julkaistiin kiitosten kera (aihe suomalaisten siirtolaisnaisten tasa-arvo), mutta toinen juuttui kaikessa kiusallisessa hiljaisuudessa jonkin takahuoneen hyllylle, kun me poikaparat erehdyimme osoittamaan, tilastojen nojalla tosin, että kunnalliselämässä sossut olivat kaikkein epätasa-arvoisimpia, ts. parhaat lautakuntapaikat lankesivat ikään kuin luontojaan miesväen osaksi. Ka se, sanoisi satiirikko.

Olin mennyt uusiin naimisiin, tuore siippani kammoksui Pohjolan talvien pitkiä pimeitä, joten hakeuduimme etelämmäs Uplantiin, vain parinkymmenen kilometrin päähän Forsmarkista, Gimoon. Siellä olin koko ajan suomalaisen luokan opettajana, lisäksi opetin peruskoulutasoista suomen kieltä siirtolaisille (kuvassa tässä tärkeässä toimessa) ja pidin suomen kielen iltakurssia ruotsalaisille. Sitten vaimoni pääsi opiskelemaan suomea JKL:n yliopistoon, joten muutettava oli taas ylitse meren. Laajavuoren ja Kortepohjan maisemissa päätin ryhdistäytyä ja tempaisin hum.kand.-tutkintoni valmiiksi alta aikayksikön, olin vielä kevättalvella 1981 kuukauden Pihtiputaalla peruskoulun äidinkielen ja historian opettajan sijaisena, kunnes näin mihin Suomen koululaitos ruotsalaista esikuvaansa auliisti seuraillen oli matkalla ja toivottelin kiitti sulle riitti mulle. Pääsin JKL:n teknilliseen oppilaitokseen oppilaskirjastonhoitajaksi, mutta kun Gummerus tarjosi aluksi Tietojätin käännös- ja toimitustyötä ja sen jälkeen Koko Kansan Kirjakerhon kautta pitkän suomentamisputken nimeltä Suuri maailmanhistoria, jouduin tuota pikaa alalle, joka on tuonut leipää ja hieman särvintä viimeksi kuluneet 25 vuotta ja mene tiedä saattaa olla sitä mitä haluan isonakin tehdä. Kuin pisteeksi i:n päälle pääsin 1983 Tampereelle muutettuani Markku Mannilan rehtoreeraamalle ainutlaatuiselle kaunokirjallisuuden suomentajakurssille, jonka myötä tähän tuleekin nyt piste. Seuraavaksi suomentajanurastani.